Matkakertomuksia Budapestista, osa 2

Edellisessä blogissa Päivi Noppee mainitsi kokeneensa hetkellistä ulkopuolisuuden tunnetta Budapestissä huhtikuun lopussa järjestetyssä eurooppalaisessa tarinateatteritapaamisessa (EPTG 2017). Tunnistin tunteen aiemmista kansainvälisistä tarinateatteritapaamisista, joissa usein olen vetäytynyt oman ryhmän pariin, mutta tällä kertaa oma kokemukseni oli toisenlainen. Kävin Leadership-koulutuksen pari vuotta sitten Italiassa, ja oli riemukasta nähdä ystäviksi tulleita kansainvälisiä tarinateatterikollegoita uudelleen. Vaikka olen tehnyt tarinateatteria jo 17 vuotta ja esiintynytkin pari kertaa kansainvälisissä tapaamisissa Tampereen Tarinateatterin riveissä, vasta nyt koen todella kuuluvani kansainväliseen tarinateatteriyhteisöön. Aina näissä tapaamisissa on ollut kiinnostavaa nähdä tarinateatteriesityksiä, joissa kulttuurierot näkyvät, mutta suurin ilo tapaamisissa taitaa sittenkin olla sekä tavata tuttuja että solmia uusia tuttavuuksia.

Budapestin tapaaminen oli hyvin järjestetty ja täynnä laajasti kaupunkiin levittäytyvää ohjelmaa, joten aikaa ystävien tapaamiseen ei lopulta paljon ollut. Israelilaisen ystäväni Assael Romanellin ja turkkilaisen Şeniz Turanin kanssa sentään ehdittiin ennen aloitusseremoniaa Széchenyin kylpylään likoamaan. Teemana EPTG:ssä oli Inspiration and Cooperation: inspiraatiota haettiin eri maista tulevien ryhmien välisestä yhteistyöstä ja taiteidenvälisyydestä. Jokainen osallistuja valitsi n. kolme työpajaa, yhden ateljee-tapaamisen sekä pari esitystä, joihin ehti osallistua perjantain ja lauantain aikana.

Perjantaiaamu käynnistyi Atelier On-The-Spot -työpajoilla, joissa vierailimme paikan päällä seuraamassa unkarilaisia, pitkäaikaisia tarinateatteriprojekteja. Koska olen kiinnostunut maahanmuuttajien kanssa työskentelystä, valitsin Feel Yourself At Home -työpajan. Työpajaa veti Tamás Sebö viehättävän iranilaistaustaisen naisen kanssa, jonka nimen valitettavasti kadotin (ja jonka nimeä ei oireellisesti mainittu ennakkotiedoissa). Pian kävi selväksi, että parin yhteistyö takkuili ikävästi, koska Tamás keskeytti työtoverinsa jatkuvasti, ja selitti omin sanoin saman asian ikään kuin nainen ei olisi osannut puhua omasta puolestaan. Toisella kotimaisella tätä kutsutaan "mansplainingiksi". Työpaja ei muutenkaan oikein täyttänyt toiveita: sitä oli mainostettu kiinnostavasti, mutta sen sijaan, että olisimme pohtineet traumaattisten tai sosiaalisesti vaikeiden aiheiden esittämistä, leikimme leikkejä, joita he ovat maahanmuuttajien kanssa tehneet, kuulimme irakilaista rummun soittoa jne. Mukavaa tietysti sekin, mutta anti jäi köykäiseksi. Onneksi kiinnostaviakin asioita työpajassa kuuli: vaikkapa sen, että maahanmuuttajat haluavat yhteisissä tarinateatterisessioissa kuulla myös valtaväestön tarinoita, vaikka valtaväestön edustajat usein häpeilevät etuoikeutettuja tarinoitaan. Mieleen jäi myös työpajan liikuttava aloitus, jolloin kaikki osallistujat tekivät patsaita toisilleen siitä, milloin ja missä kukin tuntee olevansa kotonaan. Turvallisuuden ja rauhan kokeminen toistuivat kaikkien kokemuksissa huolimatta siitä, mistä maasta kertoja oli kotoisin.

Iltapäivällä osallistuin Tibor Sebestényn Gestalt on the Stage työpajaan. Työpajassa oli miellyttävä, rauhallinen ilmapiiri, mutta vetäjä flirttaili osallistujien joukossa olleen ystävättärensä kanssa hämmentävästi. Jos minun pitäisi kertoa, miten Gestaltia voi käyttää tarinateatterinäyttämöllä, en tämän työpajan perusteella kyllä osaisi vastata muuta kuin jotain ympäripyöreätä siitä, että on syytä olla tietoinen omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Omien kokemusten hahmottamisen tueksi työpaja tarjosi kyllä kiinnostavan kokemuskierron: sensation-awareness-energy-action-full contact-completion-withdrawal. Jos tämä kierto ei toteudu, tarpeemme jää tyydyttämättä. Kuitenkin eri aikoina elämässämme haluamme olla eri kohdissa ympyrää. Vetäjä taisi ystävättärensä kanssa olla vähintäänkin kohdassa "energy"...Minulle taiteellisesti painavinta ja innostavinta antia Budapestin tapaamisessa oli venäläisen Anastasya Vorobylovan luotsaaman kolmen hengen Vozduk-projektin esitys, joka yhdisti tarinateatteria tanssiin. Vaikutteita näkyi etenkin modernista tanssista ja kontakti-improvisaatiosta. Anastasya itse on karismaattinen, vahva ja akrobaattinenkin esiintyjä, joka hämmästyksekseni esityksen jälkeen kertoi tanssineensa vasta nelisen vuotta. Esityksessä ei käytetty kankaita eikä juurikaan sanoja, mutta niitä ei kaivattu, koska tanssijoiden kehollisen kuuntelemisen taito ja yhteistyö oli vaikuttavaa. Esityksen hienoinen ongelma minusta oli, että kaikki tarinat muuttuivat tanssittuina näyttämöllä yhtä voimakkaan dramaattisiksi, oli kyse sitten pahoinvoinnin tunteesta taidenäyttelyssä tai aviomiehen vakavasta sydänleikkauksesta. Näin ollen esitys ei ollut kokonaisuutena dramaturgisesti eheä, vaikka jokainen tarina itsessään olikin. Assael sanoi esityksen jälkeen, että esitys oli taidokas, mutta häntä tanssien esitetyt tarinat eivät koskettaneet. Itse puolestani nautin siitä, että lähes sanattomasti esitetty tarina muuttui merkitykseltään monimuotoiseksi ja avoimeksi, runouden kaltaiseksi.Esitysten ideana oli Guest & Host eli vieraileva ryhmä esiintyi paikallisvahvistuksen kera. Vozdukia ohjasi unkarilainen József Parádi. Perjantai-iltaan mahtui myös hänen vuonna 2003 perustamansa paikallisen The Theatre of Dreamsin esitys. Ryhmä on nimensä mukaisesti erikoistunut unien esittämiseen tarinateattterin keinoin. Ryhmällä oli hankala kohta esiintyä heti Vozdukin jälkeen, mutta esitys hoitui kokeneella otteella. Itsekin innostuin kertomaan yhden lapsuudessani toistuneen unen. Uniteatteri tuntui ideana hyvältä, mutta se myös tyhjensi keinopankkinsa aika nopeasti, ja jäinkin jonkin ajan kuluttua kaipaamaan valvetarinoita unien kaveriksi.Lauantaiaamuna osallistuin Beáta Somogyin ja Borbála Szeghön The Magic of Active Balance - Creative Music and Playback Acting -työpajaan. Vetäjät olivat viehättäviä ja äänityöpaja huolellisesti suunniteltu, mutta ihmisäänen kanssa työskentelevälle ammattilaiselle siinä ei ollut juuri mitään uutta. Vaikka aika kului rattoisasti näinkin, harmitti vietävästi, kun työpajan jälkeen tajusin katsoneeni aikataulua väärin: samaan aikaan olisi ollut Anastasyan workshop, joka olisi kiinnostanut minua enemmän.

Iltapäivällä menin Assaelin kuorotekniikkaa hiovaan workshopiin. Ihailen Assaelin halua ja kykyä rakentaa teoriaa tarinateatteritreenin tueksi. Hänen innostunut, mutta tarkka ja järjestelmällinen opetustyylinsä yhdistettynä teorian muodostamiseen on harvinainen ja tervetullut lisä tarinateatteriyhteisöön. Pari viikkoa EPTG:n jälkeen Assael koulutti Tampereen Tarinateatteria ja Silta-ryhmää Tampereella, joten minulle nämä kaksi työpajaa muodostivat toisiaan täydentävän jatkumon. Assaelin oppeja on helppo hyödyntää käytännön tarinateatterityössä, minkä huomasin konkreettisesti, kun esiinnyin toukokuussa viimeisen kerran Tampereen Tarinateatterin kanssa. Assaelin artikkeleita tarinateatterista on luettavissa mm. hänen sivuillaan: https://www.potentialstate.com/articles

Viimeisenä iltana ennen loppubileitä näin vielä unkarilaisen Fine Art Playback Groupin esityksen HybridArt-taidegalleriassa. Paikka kadulle avautuvine ikkunoineen oli samaan aikaan intiimi ja kutsuva, onnistunut paikka tarinateatteriesitykselle. Valitettavasti idea yhdistää kuvataidetta ja tarinateatteria sekä paikka jäivät kiinnostavimmiksi asioiksi esityksessä. Kun eri taiteenaloja tuodaan yhteen, ei pitäisi olettaa, että ne kommunikoivat yleisölle mielekkäällä tavalla pelkästään olemalla samaan aikaan samassa paikassa. Näyttelijät olisivat voineet ottaa vaikutelmia kuvataiteesta, vaikkapa muotoja kehollisiin valintoihinsa ja liikkeisiinsä, mutta he eivät ottaneet esiintymisessään mitenkään huomioon paikassa ollutta nuorten näyttelyä, eivätkä edes kollaaseja, joita esityksessä työskennellyt kuvataiteilija teki jokaisesta kuullusta tarinasta. Näin ollen kuvataide ja tarinateatteri jäivät esityksessä irrallisiksi. Taisin taas tehdä väärän valinnan: samaan aikaan olisi esiintynyt hollantilainen Dutsj Queer Playback Theatre, jonka näyttelijään Nico Endemanniin tutustuin viikonlopun aikana. Jälkeenpäin kuulin kehuja esityksestä.

Viimeisenä päivänä eli sunnuntaina ohjelmassa oli vain loppuseremonia, josta lintsasin, koska halusimme Şenizin ja Sanja Riihimäen kanssa käydä kahvilla yhdeksi maailman kauneimmaksi kahvilaksi tituleeratussa New York Caféssa. Uskomattoman näköinen palatsi olikin; tämä Budapestiin matkaaville vinkiksi.

Seuraavan kerran matkustan kansainväliseen tarinateatteritapaamiseen ehkä ensi vuonna, kun Italiassa järjestetään Välimeren alueen tarinateatteritapaaminen. Jos ihmettelette, mitä siellä suomalainen tekee, niin voin kertoa, että Budapestissäkin oli vieraita Meksikosta ja Chilestä. "Jos Etelä-Amerikka lasketaan Eurooppaan, niin kyllä Suomikin Välimeren maasta käy", sanoivat ystäväni Marco ja Giacomo Torinon tarinateatterista, joka on mukana järjestämässä tapahtumaa.

Tiina Syrjä

Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Teatterityön tutkinto-ohjelma Nätyllä Tampereen yliopistossa, jossa hän opettaa näyttelijäopiskelijoille tarinateatteria. Oltuaan 17 vuotta Tampereen Tarinateatterin jäsen hän toimii nyt teatterialan ammattilaisista koostuvassa Tarinateatteri Voxissa ohjaajana ja näyttelijänä.