LUPA MOKATA?

”Anteeksi, mutta voisinko piirtää muotokuvasi?”

Esitän kysymykseni Oulun torilla tuntemattomalle ohikulkijalle, kesällä 2009. Saan myöntävän vastauksen. Avaan maalaustelineen vaivoin ja kiinnitän siihen käsilaukusta kaivelemani kopiokoneen tulostuspaperin. En osaa piirtää. Tulevan muotokuvani kohde asettautuu mieleiseensä asentoon, valitsee parhaimman ilmeensä ja katselee hievahtamatta kohti. On tosissaan ja odottaa. Minua sen sijaan hävettää ja pelottaa. Vedän kuitenkin ensimmäisen viivan.

Edellä kuvaamani tilanne on yksi tärkeimmistä, kauheimmista, mutta myös innoittavimmista kokemuksistani opiskellessani tarinateatteriohjaajaksi. Saamani etätehtävä oli keksiä tapa, millä harjoitella heittäytymistä ja uskallusta mukavuusalueeni ulkorajalla. Ja minä onneton keksin kannaltani kaikkein kamalimman tavan laittaa Liisaa likoon.

Tarinateatterissa toritilannetta muistuttava tunnelma muistuu usein mieleeni. Tarinankertoja asettautuu katsomaan ja odottaa, mitä näyttämöltä saa. Ja se ensimmäinen askel vain uskalluksella otetaan.

Heittäytymiseen liittyy tuttu slogan: ’Moka on lahja’. Mutta miten osata suhtautua mokaan? Itselleni aihe ei ole helppo. Hassutellessa kyllä, tosipaikan tullen ei. Tunnistan usein itsessäni täydellisyyden tavoittelijan tarinateatteria tehdessäni. Mahtuuko moka mukaan?

Tarinateatterissa uskalletaan suuria ja sen parissa harjoitellaan heittäytymistä, oivaltamista ja ymmärtämistä tosissaan. Voiko siis olla leikillään tosissaan tai tosissaan leikillään?

Mokalupa vapauttaa tilaa spontaanisuudelle, luovuudelle ja inhimillisyydelle. Se on armollista ja hyväksyvää. Saa luvan oppia erehdyksen kautta, eikä virheitä tarvitse pelätä. Heittäytymiskynnys madaltuu. Uskallus ja kekseliäisyys kasvavat. Se on myös hulvatonta ja hauskaa. Juuri mokaaminen ja kunnon tunarointi kirvoittavat parhaimmat naurut sallivassa ilmapiirissä. Tätä hersyvää henkeä tunnistan tarinateatterin piirissä ilahduttavan paljon ja enimmäkseen. Siksi sen parissa virkistyy. Siihen myös itse aikoinani koukutuin.

Tunnistan myös toisenlaista.

Esimerkiksi esiintymistilanteissa toisenlaisuus näyttäytyy tarinateatterin tärkeimpään tehtävään, tarinan kunnioittamiseen, vastuullisesti pyrkiessä.  Se esiintyy jo kuunnellessa, ja etenkin silloin, kun kertoja on asettautunut katsomaan ja kuullaan taikasana: ”Katsotaan”.

Tilanteessa, jossa tarinankertoja on juuri jakanut luottavaisesti palan elämästään, syntyy vilpitön ja vastuuntuntoinen halu kannatella ja onnistua tarinan takaisin palauttamisessa draaman keinoin. Silloin jokainen haluaa tehdä parhaansa omassa roolissaan niin ohjaajana, muusikkona kuin näyttelijänä, jotta erityisesti tarinan kertojalle, mutta myös koko läsnä olevalle yhteisölle, mahdollistuisi ainutkertainen, sekä kuulluksi tulemisen, että myös oivallusten syntymisen mahdollistava kokemus.  Taidokkaasti ja esteettisesti esitettynä, tietenkin. Mokaamista ja tarinan ytimen missaamista vältellään kaikin keinoin.

Tästä on siis tavallaan leikki kaukana ja ehkä pitääkin olla.

Aina ei kuitenkaan onnistuta. Toisinaan, vaikka parhaansa yrittäisi, tulee tilanteita, jossa tarinaa ei kuulla oikein, ehkä kertojan kokemus ohitetaan ja joku saa haavan. Kuka kannattelisi silloin, niin itsensä avannutta kertojaa, kuin parhaansa yrittänyttä mokaajaa?

Jos tilanteeseen olisi mahdollista palata, toivoisin, että sallivuus, hyväksyminen ja aito välittäminen onnistuttaisiin viestittämään niin selkeinä, että annettu ja saatu palaute toimisivat edistävänä ja eheyttävinä väylinä kohti syvempää kohtaamista. Mokasta huolimatta. Ja juuri sen vuoksi. Lahjaksi toinen toisillemme. Jostakin syystä en haluaisi uskoa sanoilla sivaltamisen tai rajun kritiikin tuottavan samaa tulosta. En välttämättä silloinkaan, jos sivaltaa itse itseään, niin kuin tapaan tehdä. Toisaalta en suosisi myöskään painelua villaisella, jos on tarpeen tarkastella.

Koen, että tässä olen ja olemme jatkuvasti uusien haasteiden edessä. Eivätkä ryhmäilmiöt tee asioita yhtään helpommiksi. Niiltä emme mekään ole yhteisönä suojassa, vaikka tarinateatterin taika moninaisuudessaan, sekä ryhmäprosessina, että esiintyessä, olisi meille avautunut. Ei sittenkään, vaikka olisimme jo kokemuksen kautta vakuuttuneita siitä, kuinka tarinateatteri lumoaa ja lähentää, synnyttää syvää ymmärrystä, edistää yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutusta, sekä saa liittymään. Silti olemme haavoittavaisia ja haavoittuvaisia.

Tämä kaikki tekee tarinateatterista erityisen haastavan lajin myös itselleni ohjaajan roolissa. Tunnustaudun  varsin vaativaksi ja kriittiseksi ohjaajaksi, mutta toki myös helposti inspiroituvaksi kokeilijaksi.  Tuttua on sekä onnistumisen ilo, että karvas kirvely epäonnistuessa. Miten siis valmistautua? Miten taiteilla sallivuuden ja kriittisyyden rajapinnoilla ja edistää oppimista ja oppimisen iloa?

Lisäoppia ei kai ole koskaan liikaa ja valmiiksi ei tulla. Palautteen antamisesta paljon puhutaan. Itse taitaisin tarvita taitoa myös palautteen ottajana. Voisimmeko lisätäydennyskouluttaa tässäkin tietoisesti toinen toisiamme aina kohdatessamme? Toisinaan nauraa hyväntahtoisesti ja sallivasti mokille isoissakin puitteissa ja joskus taas opetella antamaan lämmöllä ja kaikella rakkaudella rakentavaa palautetta. Tai uskaltautua kuulemaan palautetta palautteen annostamme ja oppia siitä.

Ehkä se olisi mahdollista silloin, kun meillä kaikilla olisi mokalupa – näin meidän kesken. Antaisimme tietoisesti toisillemme luvan mokailla, että oppisimme olemaan jatkossa, asiasta riippuen, liikaa mokailematta. Unohtamatta rakastaa tarinan ydintä ja kertojaa. Olen tosin täysin varma, että tätä jo tapahtuu. Jos ei tarinateatterissa, niin missä?

Oululaisella torilla, vuonna 2009, yhä useampi haluaa kuvansa piirrettävän. Maahanmuuttajanuoret hakevat kaverinsakin, jotta hekin saisivat omansa. Rantaremmi kaljapulloineen haluaa, että ikuistan heistä kaverikuvan. Asettuvat kädet toistensa olkapäille ja katsovat hiiskumatta horisonttiin. Ovat tosissaan ja haluavat tulla nähdyiksi ja kuvatuiksi oikein. Niinhän me kaikki. Siinä hetkessä teen kaikkeni, etten mokaisi.

Aurinkoista kevättä!

Lämmöllä,

Liisa Vilppola

Ohjaaja tarinateatteriryhmässä Tähellinen Tovi, Oulu