HUOMIOITA JA HAVAINTOJA TARINATEATTERISTA JA SEN VAIKUTUKSISTA AMMATTINÄYTTELIJÄN TYÖSSÄ JA TAITEESSA

Minna Hokkanen,
Yliopistonlehtori, näyttelijäntaide, Näty, COMS (Viestintätieteiden tiedekunta) Tampereen yo
Näyttelijä, Tampereen Työväen Teatteri
Näyttelijä ja ohjaaja, Tampereen Tarinateatteri ja Tarinateatteri Vox

Tutustuin tarinateatteriin ensimmäisen kerran vuonna 1993 Rautalammin kansainvälisessä tarinateatteritapaamisessa. Ensireaktioni oli ärtynyt uteliaisuus tai utelias ärtyneisyys: mitä nämä ihmiset oikein tekevät? Hehän tunkevat ”minun”, ammattilaisen, tontille, tekemään teatteria, jossa kummallisella tavalla yhdistyivät harrastelijamaisuus ja ammattimaisuus, improvisaation vapaus, säännöt, tarkat muodot, leikki ja selvästi myös intohimo tähän outoon lajiin. Seurasin touhua kriittisenä, silti innostuin ja kiinnostuin. Tämä oli teatteria, joka vaikutti minuun toisella tavalla kuin mikään aiemmin kokemani tai kokeilemani teatterin muoto. Seuraavassa kerron henkilökohtaisista havainnoista, vaikutuksista ja kokemuksista, joita tarinateatterilla on minuun näyttelijänä ollut.

Vuonna 1998 minut pyydettiin Tampereen Tarinateatterin jäseneksi. Lähdin mukaan innolla. Jälkeen päin kuulin, että  ammattinäyttelijän mukaan pyytäminen oli herättänyt ryhmässä kysymyksiä ja keskustelua. Totta olikin, että ammattilaisuudestani ei alkuun ollut juuri mitään hyötyä. Kyse oli lähinnä pois oppimisesta, uusien lainalaisuuksien, toimintatapojen ja fokuksien muotoutumisesta. Tärkeää ei ollutkaan se, miten hyvin tai tenhoavasti kulloisestakin roolistani suoriuduin, vaan se, että kertoja ja hänen tarinansa tulivat kuulluksi. Kunnioittaen ja palvellen. Ryhmän, ei yksilön, välittämänä ja tulkitsemana. Pelkään ja jännitän edelleen kertojan rooliin valituksi tulemista, mutta enää en yritä ratkaista kaikkea yksin. Paitsi ehkä joskus…

Huomasin, että tarinateatteri alkoi muutaman vuoden sisällä vaikuttaa myös varsinaiseen työhöni näyttelijänä suuressa laitosteatterissa. Dramaturginen hahmotuskykyni kehittyi. Opin löytämään draamoista ja rooleista ytimet ja fokukset ja niille muodon nopeammin kuin ennen. Suhde näyttämöön, sen osatekijöihin, olosuhteisiin ja kanssanäyttelijöihin parani ja syveni. Jos jokin ei sujunut, aloin etsiä ja löytää vaihtoehtoja ja ratkaisuja jumiutumisen ja syyttelyn sijaan.  Aloin havaita muutakin kuin oman pääni sisäisen hälyn ja vaatimukset. Huomioni alkoi suuntautua teokseen kokonaisuutena, ei vain huoleen siitä, miten itse siinä selviytyisin. Osa tästä oli toki yleistä ammatillista ja taiteellista kehitystä, mutta tarinateatterin tarjoama oivallus näyttelijästä kulloisenkin teoksen/roolin/tarinan/yhteisön palvelijana on kantanut minua pitkään ja kantaa edelleen. Se ei ole teatterin maailmassa mikään uusi ajatus, mutta tarinateatterin myötä se itselleni konkretisoitui ja merkityksellistyi tavalla, jota muussa työssä en ollut aiemmin kokenut. Tai en ollut antanut itseni kokea. Palveleminen on minulle, paradoksaalista kyllä, myös emansipoiva ja voimauttava ajatus. Omat halut, pyrkimykset, huomion ja onnistumisen tarve jäävät taka-alalle. Ne eivät ole kokonaan kadonneet, mutta väistyessään luovat tilaa jollekin isommalle ja tärkeämmälle. Kuuntelemiselle, kohtaamiselle, ymmärrykselle, luovuudelle. Rakkaudelle.

Tarinateatteri avasi silmiäni myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Kohtasin keikoilla ihmisiä ja tarinoita, joita muuten en kohtaisi. Tutuiksi tulivat tarinoiden sosiaaliset, abstraktit, symboliset, joskus myös absurdit tasot. Välillä ne onnistuttiin tuomaan näyttämölle, välillä ei. Epäonnistumisen ja jotenkin ”vajaaksi”  jäämisen kokemuksia tuli monta kertaa, niitä oppi sietämään ja vähän analysoimaankin.

Kaiken hyvän ohella huomasin toisaalta tarinateatterinäyttelijänä myös manerisoituvani nopeasti. Syntyi ”patenttirakaisuja” ja lokeroivaa, laatikkomaista, stereotyyppistä näyttelemistä. Tuo rooli tehdään noin, tämä näin, tämmöiseen tarinaan sopii aina tuommoinen ratkaisu tai rytmi. Tämän kanssa kamppailen edelleenkin, mutta ajattelen, että riittää, kun olen asian kanssa ns. hereillä. Ja muistan pyytää välillä palautetta. Armon ja riittävyyden, ”adekvaatin” käsitteet, jotka mielessäni myös liittyvät tarinateatterin tekemiseen, ovat auttaneet ja rauhoittaneet levotonta näyttelijänsieluani.

Turhautumisen, pettymysten ja kyllästymisen hetkiäkin on matkalle mahtunut. Joskus olen harkinnut lopettavani koko touhun ja jatkanut silti. Ja nyt huomaan kuitenkin kirjoittavani aiheesta suurilla sanoilla, tunteella ja innolla. Edelleen. Takana on melkein 20 vuotta tarinateatteritreenejä, opiskelua, ohjaamista ja kouluttamista. Miksi? Siksi, että tarinateatteri on, kuten ystävä ja kollega Tiina Syrjä toteaa ”rakkausteatteria.”

P.S. WINKWINK: Teatteri&Tanssi-lehden numerossa 8/2016 on Tiina Syrjän kirjoittama artikkeli siitä, miten tarinateatteria käytetään näyttelijänkoulutuksessa Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa, eli Nätyllä.