Matkakertomuksia Budapestista, osa 2

Terveisiä Budapestistä

Edellisessä blogissa Päivi Noppee mainitsi kokeneensa hetkellistä ulkopuolisuuden tunnetta Budapestissä huhtikuun lopussa järjestetyssä eurooppalaisessa tarinateatteritapaamisessa (EPTG 2017). Tunnistin tunteen aiemmista kansainvälisistä tarinateatteritapaamisista, joissa usein olen vetäytynyt oman ryhmän pariin, mutta tällä kertaa oma kokemukseni oli toisenlainen. Kävin Leadership-koulutuksen pari vuotta sitten Italiassa, ja oli riemukasta nähdä ystäviksi tulleita kansainvälisiä tarinateatterikollegoita uudelleen.  Vaikka olen tehnyt tarinateatteria jo 17 vuotta ja esiintynytkin pari kertaa kansainvälisissä tapaamisissa Tampereen Tarinateatterin riveissä, vasta nyt koen todella kuuluvani kansainväliseen tarinateatteriyhteisöön. Aina näissä tapaamisissa on ollut kiinnostavaa nähdä tarinateatteriesityksiä, joissa kulttuurierot näkyvät, mutta suurin ilo tapaamisissa taitaa sittenkin olla sekä tavata tuttuja että solmia uusia tuttavuuksia.

Budapestin tapaaminen oli hyvin järjestetty ja täynnä laajasti kaupunkiin levittäytyvää ohjelmaa, joten aikaa ystävien tapaamiseen ei lopulta paljon ollut. Israelilaisen ystäväni Assael Romanellin ja turkkilaisen Şeniz Turanin kanssa sentään ehdittiin ennen aloitusseremoniaa Széchenyin kylpylään likoamaan. Teemana EPTG:ssä oli Inspiration and Cooperation: inspiraatiota haettiin eri maista tulevien ryhmien välisestä yhteistyöstä ja taiteidenvälisyydestä. Jokainen osallistuja valitsi n. kolme työpajaa, yhden ateljee-tapaamisen sekä pari esitystä, joihin ehti osallistua perjantain ja lauantain aikana.

Perjantaiaamu käynnistyi Atelier On-The-Spot -työpajoilla, joissa vierailimme paikan päällä seuraamassa unkarilaisia, pitkäaikaisia tarinateatteriprojekteja. Koska olen kiinnostunut maahanmuuttajien kanssa työskentelystä, valitsin Feel Yourself At Home -työpajan. Työpajaa veti Tamás Sebö viehättävän iranilaistaustaisen naisen kanssa, jonka nimen valitettavasti kadotin (ja jonka nimeä ei oireellisesti mainittu ennakkotiedoissa). Pian kävi selväksi, että parin yhteistyö takkuili ikävästi, koska Tamás keskeytti työtoverinsa jatkuvasti, ja selitti omin sanoin saman asian ikään kuin nainen ei olisi osannut puhua omasta puolestaan. Toisella kotimaisella tätä kutsutaan ”mansplainingiksi”. Työpaja ei muutenkaan oikein täyttänyt toiveita: sitä oli mainostettu kiinnostavasti, mutta sen sijaan, että olisimme pohtineet traumaattisten tai sosiaalisesti vaikeiden aiheiden esittämistä, leikimme leikkejä, joita he ovat maahanmuuttajien kanssa tehneet, kuulimme irakilaista rummun soittoa jne.  Mukavaa tietysti sekin, mutta anti jäi köykäiseksi. Onneksi kiinnostaviakin asioita työpajassa kuuli: vaikkapa sen, että maahanmuuttajat haluavat yhteisissä tarinateatterisessioissa kuulla myös valtaväestön tarinoita, vaikka valtaväestön edustajat usein häpeilevät etuoikeutettuja tarinoitaan. Mieleen jäi myös työpajan liikuttava aloitus, jolloin kaikki osallistujat tekivät patsaita toisilleen siitä, milloin ja missä kukin tuntee olevansa kotonaan. Turvallisuuden ja rauhan kokeminen toistuivat kaikkien kokemuksissa huolimatta siitä, mistä maasta kertoja oli kotoisin.

Iltapäivällä osallistuin Tibor Sebestényn Gestalt on the Stage työpajaan. Työpajassa oli miellyttävä, rauhallinen ilmapiiri, mutta vetäjä flirttaili osallistujien joukossa olleen ystävättärensä kanssa hämmentävästi. Jos minun pitäisi kertoa, miten Gestaltia voi käyttää tarinateatterinäyttämöllä, en tämän työpajan perusteella kyllä osaisi vastata muuta kuin jotain ympäripyöreätä siitä, että on syytä olla tietoinen omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Omien kokemusten hahmottamisen tueksi työpaja tarjosi kyllä kiinnostavan kokemuskierron: sensation–awareness–energy–action–full contact–completion–withdrawal. Jos tämä kierto ei toteudu, tarpeemme jää tyydyttämättä. Kuitenkin eri aikoina elämässämme haluamme olla eri kohdissa ympyrää. Vetäjä taisi ystävättärensä kanssa olla vähintäänkin kohdassa ”energy”…

Minulle taiteellisesti painavinta ja innostavinta antia Budapestin tapaamisessa oli venäläisen Anastasya Vorobylovan luotsaaman kolmen hengen Vozduk-projektin esitys, joka yhdisti tarinateatteria tanssiin. Vaikutteita näkyi etenkin modernista tanssista ja kontakti-improvisaatiosta. Anastasya itse on karismaattinen, vahva ja akrobaattinenkin esiintyjä, joka hämmästyksekseni esityksen jälkeen kertoi tanssineensa vasta nelisen vuotta.  Esityksessä ei käytetty kankaita eikä juurikaan sanoja, mutta niitä ei kaivattu, koska tanssijoiden kehollisen kuuntelemisen taito ja yhteistyö oli vaikuttavaa. Esityksen hienoinen ongelma minusta oli, että kaikki tarinat muuttuivat tanssittuina näyttämöllä yhtä voimakkaan dramaattisiksi, oli kyse sitten pahoinvoinnin tunteesta taidenäyttelyssä tai aviomiehen vakavasta sydänleikkauksesta. Näin ollen esitys ei ollut kokonaisuutena dramaturgisesti eheä, vaikka jokainen tarina itsessään olikin. Assael sanoi esityksen jälkeen, että esitys oli taidokas, mutta häntä tanssien esitetyt tarinat eivät koskettaneet. Itse puolestani nautin siitä, että lähes sanattomasti esitetty tarina muuttui merkitykseltään monimuotoiseksi ja avoimeksi, runouden kaltaiseksi.

Esitysten ideana oli Guest & Host eli vieraileva ryhmä esiintyi paikallisvahvistuksen kera. Vozdukia ohjasi unkarilainen József Parádi. Perjantai-iltaan mahtui myös hänen vuonna 2003 perustamansa paikallisen The Theatre of Dreamsin esitys. Ryhmä on nimensä mukaisesti erikoistunut unien esittämiseen tarinateattterin keinoin. Ryhmällä oli hankala kohta esiintyä heti Vozdukin jälkeen, mutta esitys hoitui kokeneella otteella. Itsekin innostuin kertomaan yhden lapsuudessani toistuneen unen. Uniteatteri tuntui ideana hyvältä, mutta se myös tyhjensi keinopankkinsa aika nopeasti, ja jäinkin jonkin ajan kuluttua kaipaamaan valvetarinoita unien kaveriksi.

Lauantaiaamuna osallistuin Beáta Somogyin ja Borbála Szeghön The Magic of Active Balance – Creative Music and Playback Acting  -työpajaan. Vetäjät olivat viehättäviä ja äänityöpaja huolellisesti suunniteltu, mutta ihmisäänen kanssa työskentelevälle ammattilaiselle siinä ei ollut juuri mitään uutta. Vaikka aika kului rattoisasti näinkin, harmitti vietävästi, kun työpajan jälkeen tajusin katsoneeni aikataulua väärin: samaan aikaan olisi ollut Anastasyan workshop, joka olisi kiinnostanut minua enemmän.

Iltapäivällä menin Assaelin kuorotekniikkaa hiovaan workshopiin. Ihailen Assaelin halua ja kykyä rakentaa teoriaa tarinateatteritreenin tueksi. Hänen innostunut, mutta tarkka ja järjestelmällinen opetustyylinsä yhdistettynä teorian muodostamiseen on harvinainen ja tervetullut lisä tarinateatteriyhteisöön. Pari viikkoa EPTG:n jälkeen Assael koulutti Tampereen Tarinateatteria ja Silta-ryhmää Tampereella, joten minulle nämä kaksi työpajaa muodostivat toisiaan täydentävän jatkumon. Assaelin oppeja on helppo hyödyntää käytännön tarinateatterityössä, minkä huomasin konkreettisesti, kun esiinnyin toukokuussa viimeisen kerran Tampereen Tarinateatterin kanssa. Assaelin artikkeleita tarinateatterista on luettavissa mm. hänen sivuillaan: https://www.potentialstate.com/articles

Viimeisenä iltana ennen loppubileitä näin vielä unkarilaisen Fine Art Playback Groupin esityksen HybridArt-taidegalleriassa. Paikka kadulle avautuvine ikkunoineen oli samaan aikaan intiimi ja kutsuva, onnistunut paikka tarinateatteriesitykselle. Valitettavasti idea yhdistää kuvataidetta ja tarinateatteria sekä paikka jäivät kiinnostavimmiksi asioiksi esityksessä. Kun eri taiteenaloja tuodaan yhteen, ei pitäisi olettaa, että ne kommunikoivat yleisölle mielekkäällä tavalla pelkästään olemalla samaan aikaan samassa paikassa. Näyttelijät olisivat voineet ottaa vaikutelmia kuvataiteesta, vaikkapa muotoja kehollisiin valintoihinsa ja liikkeisiinsä, mutta he eivät ottaneet esiintymisessään mitenkään huomioon paikassa ollutta nuorten näyttelyä, eivätkä edes kollaaseja, joita esityksessä työskennellyt kuvataiteilija teki jokaisesta kuullusta tarinasta. Näin ollen kuvataide ja tarinateatteri jäivät esityksessä irrallisiksi. Taisin taas tehdä väärän valinnan: samaan aikaan olisi esiintynyt hollantilainen Dutsj Queer Playback Theatre, jonka näyttelijään Nico Endemanniin tutustuin viikonlopun aikana. Jälkeenpäin kuulin kehuja esityksestä.

Viimeisenä päivänä eli sunnuntaina ohjelmassa oli vain loppuseremonia, josta lintsasin, koska halusimme Şenizin ja Sanja Riihimäen kanssa käydä kahvilla yhdeksi maailman kauneimmaksi kahvilaksi tituleeratussa New York Caféssa. Uskomattoman näköinen palatsi olikin; tämä Budapestiin matkaaville vinkiksi.

Seuraavan kerran matkustan kansainväliseen tarinateatteritapaamiseen ehkä ensi vuonna, kun Italiassa järjestetään Välimeren alueen tarinateatteritapaaminen. Jos ihmettelette, mitä siellä suomalainen tekee, niin voin kertoa, että Budapestissäkin oli vieraita Meksikosta ja Chilestä. ”Jos Etelä-Amerikka lasketaan Eurooppaan, niin kyllä Suomikin Välimeren maasta käy”, sanoivat ystäväni Marco ja Giacomo Torinon tarinateatterista, joka on mukana järjestämässä tapahtumaa.

——–

Tiina Syrjä

Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Teatterityön tutkinto-ohjelma Nätyllä Tampereen yliopistossa, jossa hän opettaa näyttelijäopiskelijoille tarinateatteria. Oltuaan 17 vuotta Tampereen Tarinateatterin jäsen hän toimii nyt teatterialan ammattilaisista koostuvassa Tarinateatteri Voxissa ohjaajana ja näyttelijänä.

Matkakertomuksia Budapestista, osa 1

Torstai 20.4.2017

EPTG 2017, Budapest, Hungary

EUROPEAN PLAYBACK THEATRE GATHERING

Saavuin Budapestiin torstai-aamuna. Lentoasemalta pääsin kätevästi bussilla kauppakeskukseen ja sen jälkeen matkustin metrolla keskustaan. Noustuani maan päälle aloin ihastelemaan vihreyttä puissa ja ruohossa sekä kukkivia pensaita. Säpsähdyttää nähdä jonkun kulunut superlonpatja alikulkutunnelissa ja vähän matkan päässä todennäköinen patjalla nukkuja.

Löysin rakennuksen, jossa ilmoittaudun helposti. Rakennuksen ulkopuolella oli selkeä ilmoitus ja merkkinä ilmapalloja. Rakennukseen astuttuani seurasin puheensorinaa ja löysin ilmoittautumishuoneen. Huone oli täynnä ”tarinateatteri-henkeä”.  Monet huoneeseen tulijat halasivat ja tervehtivät äänekkäästi tunnistaessaan toisensa. Itsessäni tunnistin pienen ulkopuolisuuden tunteen.  Näin huoneen takaosassa naisen, joka istui tuolissa kuin tarkkaillen tilannetta.  Lähestyin häntä ja lyhyen hetken ajan seisoin hänen lähellä ja tarkkailemme toisia huoneessa olijoita. Emme kommunikoineet, mutta näin oli hyvä. Hetken kuluttua tarkistan, että olen valinnut minulle parhaiten sopivat työryhmät ja esitykset. Täällä olisi mahdollista vielä vaihdella niitä. Saimme jokainen 5 päivän matkaliput, jotka kävivät julkisiin liikennevälineisiin.

Samassa rakennuksessa syötiin päivällinen ja sen jälkeen oli Opening Cerenomy. Jakauduimme ryhmiin. Olen tutustunut suomalaiseen Marikaan ja menimme samaan ryhmään. Ryhmän kanssa matkustimme tilaisuuteen metrolla, bussilla ja kävelimme loppumatkan. Oli aika haasteellista pysyä ryhmässä, kun muitakin ihmisiä liikkui oikealta ja vasemmalta puolelta.  Lähellä määränpäätä oli ripustettu ilmapaloja opastamaan perille.

Astuessani tilaan huomaan, että tuolit oli asetettu reunoille ja keskelle oli jätetty iso, tyhjä tila. Jonkin ajan kuluttua, kun noin 200 ihmistä on asettunut istumaan paikoilleen niin tarinateatterin muusikot alkavat rummuttaa. Yleisö tempautuu mukaan taputtamalla. Voisin sanoa, että yleisö oli valmis toimintaan. Tuli hetken tauko rummutuksessa ja hiljaisuus. Hetken kuluttua alkoi musiikki soida ja kuulin naisen laulavan kauniisti. Neljä henkilöä tuli jostain keskelle tilaa ja pallotteli iloisen energisenä ilmapalloilla. He hakivat ihmisiä mukaan pallottelemaan ilmapallolla tai muuten vaan liikkumaan yhdessä muiden kanssa tilan keskellä. Huomasin naisen, (joka oli yhtä aikaa ilmoittautumishuoneessa emmekä puhuneet) liikkuvan tilassa ja hän haki minut mukaan pallottelemaan ilmapallolla. Lähes kaikki paikallaolijat liikkuvat tilassa.  Vaikka alussa haluaisin olla vaan tarkkailijana niin liikkuminen tilassa tuntuu täysin normaalille.  Myöhemmin on samankaltaista toimintaa ja yllättäen itseni liikun tilassa tutustuen muihin halaamalla jokaista vastaantulijaa ja kertomalla, että olen suomalainen ja kysymällä, mistä maasta kukin on? Miten tämä olikin niin yllättävän helppoa?  Puhua englantia, eikä yhtään hävetä vaikka mene niin metsään monessa kohtaa. Sain olla maailmassa, jossa kaikki vastaantulijat huomasivat minut ja olivat kiinnostuneita juuri minusta ja minä tietenkin heistä. Tällainen ystävyyden kokemus yhdessä noin 200 ihmisen kanssa on tärkeä avaus tilaisuudelle. Paikalla oli ihmisiä Israelista, Sveitsistä, UK, Ruotsista, Bulgariasta, Venäjältä, Hollannista, Ukrainasta, Saksasta, Belgiasta, Portugalista, Kreikasta, Romaniasta, Iltaliasta, Itävallasta, Tšekistä, Portugalista, Mexicosta, Sveitsistä, Turkista, Unkarista ja Suomesta.

Tilaisuus loppuu noin kello 22 ja on aika astua ulos pimeään Budapestiin. Osa porukasta lähtee taxilla. Marikan kanssa lähdemme kävellen kysellen reittiä kanssakulkijoilta ja päädymme muutaman hengen tarinateatteri-porukan kanssa bussiin nro 75.  Tällä bussilla pääsin hotellin lähelle.

Perjantai 21.4.2017

Atelier: PERSONAL AND FAMILY STORIES RELATED TO DRAMATIC HISTORIACAL EVENTS INCLUDING TWO WORLD WARS AND REVOLUTIONS IN EUROPE

Kaunis aurinkoinen ilma aamulla sai hyvälle tuulelle. Tosin tuuli oli kylmä. Matkustin bussilla ja pienen kävelymatkan jälkeen olin ko. osoitteessa. Ovi oli lukossa. Samaan aikaan ovelle tuli muitakin tarinateatterilaisia, joiden kanssa kävelimme lähistöllä etsien sisäänkäyntiä. Tarvittiin puhelinsoitto ja löytyi oikea ovi. Pääsimme rakennukseen sisälle ja alas kellarikerrokseen avoimeen tilaan, jossa oli alkamassa tarinateatteri-esitys.

Aiheeseen porauduttiin alustuksella, joka oli unkariksi ja se tulkattiin englanniksi. Mieleeni alustuksesta jäi ainakin sosiometrin ja tarinateatterin yhdistäminen. Kutsuttuna paikalla olivat unkarilaiset isoisä, hänen tyttärensä ja tyttären tytär. Kutsuttuna oli myös unkarilainen nainen, jonka isä oli ollut sodassa. Nämä edellä mainitut henkilöt kertovat omakohtaisia kokemuksiaan sodasta tai henkilöistä, jotka ovat olleet sodassa. Näimme myös unkarilaisen naisen näyttämän valokuvan, jossa oli hänen isänsä sotilasasussa.

Jonkin aikaa istuttuani tila alkoi tuntua kylmälle. Johtuiko tarinoista? En ollut ainoa sillä muutkin alkoivat laittaa villatakkejaan päälle. Päätetään sulkea ikkuna. Ohjaaja kyseli tarinoita paikalla olijoilta ja ihmiset olivat halukkaita kertomaan tarinoita. Tarinat esitetään tarinateatterin eri menetelmillä. Näyttelijöitä oli kaksi.  Erikoista esityksissä on ohjaajan liittyminen näyttelijöihin. Myöhemmin kuulen, että yksi näyttelijä oli sairastunut, joten siksi ohjaaja toimi myös näyttelijänä. Ohjaajalle oli varmasti haasteellista esittää kahta roolia. Näytöksen aikana esiintyjiin liittyi vapaaehtoisesti yksi katsojista tarinateatterinäyttelijäksi. Näyttelijät esittivät tarinat kertojaa kunnioittaen ja tarinoiden monia puolia esille tuoden. Jokaisen tarinan jälkeen ohjaaja kysyi kertojalta: ”Mitä mieltä olet esityksestä tai saitko esityksestä itsellesi jotain?

Aikaa oli varattu esityksen jälkeiseen loppukeskusteluun. Meillä oli vuorovaikutteinen keskustelu yhdessä ohjaajan, tarinateatterin näyttelijöiden ja katselijoiden kanssa. Tilaisuus avasi minut näkemään, että tässä tilaisuudessa eri maan kansalaiset toivovat kaikki rauhaa. Sodan syttymistä syytetään politiikasta? Poliitikot ovat kuitenkin ihmisiä. Toivottavasti poliitikot löytävät keinoja, että sodat loppuisivat. Opin, että oman suvun historian tunteminen on henkinen voimavara.

Tilaisuuden jälkeen menimme yhdessä lounaalle. Tutustuin sympaattiseen unkarilaiseen tarinateatteri näyttelijään Gyöngyi (Pearlic) ja muihin samassa lounaspöydässä istujiin. Kuulin myös, että Unkari on ensimmäisiä maita, jotka ovat aloittaneet tarinateatterin esittämisen.

21.4.2017 Illan esitys: NAPSZÍNPAD & WORDT VERKOLGD

PEPITA PLAYBACK TÁRSULAT

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvassa rakennus, jossa oli illan tarinateatteriesitys. Se oli hyvin merkitty, sillä ensimmäinen esite oli jo portinpielessä.

Rakennus oli upea ja myös pihapiiri oli kaunis ja siisti. Sisällä ihastelen korkeita huoneita. Aulassa huomasin IPTN presidentti Jori P:n olevan aulassa ja tarkoitukseni oli mennä esittäytymään hänelle. Hän oli kuitenkin koko ajan ”varattu”. Vihdoin onnistun lähestymään häntä ja tervehdin hermostuksissani häntä englanniksi. Paikalle tuli myös hollannin ohjaaja keskustelemaan Jori P:n kanssa. Pyysin luvan ottaa heistä kuvan. Istuessani katsomossa mietin: ”Menin esittäytymään, mutta sen unohdin tehdä.”

Soittajat lämmittelivät soittamalla sävelmiä. Istumapaikat täyttyvät. Samalle riville kanssani istumaan tulleet henkilöt keskustelevat keskenään aktiivisesti ja viereeni istunut henkilö keskustellessaan muiden kanssa vielä käänsi selkänsä minulle. Yksin olemisessa muiden joukossa on aina kyse jonkinlaisesta yksinäisyyden sietokyvystä, ulkopuolisuuden tunteesta. Ympärillä olijoilla oli paljon jaettavaa keskenään eivätkä he huomanneet kuin oman ryhmänsä ihmiset. Minä tutkin kännykkääni, ”lohduttajaani”. Esityksen alettua oli paljon kiinnostavaa seurattavaa ja uppouduin täysin näkemääni ja kuulemaani.

Näyttelijöistä muodostui myöhemmin kaksi ryhmää. Oli mielenkiintoista nähdä, miten noin isolla porukalla esiinnytään.

Teemana oli lapsuus. Ohjaaja pyysi kolme sanaa kuvaamaan sitä, millainen olit lapsena. Mitä teit, kun olit lapsi? Minkälainen lapsi olit? Näen lavalla kymmenen näyttelijää, joista vuorollaan esiintyi 3 – 4 hengen porukka ohjaajan määrittämällä tekniikalla. Näytti sille, että ne näyttelijät aloittivat ketkä ehtivät ja muut näyttelijät ovat paikoillaan siinä asennossa, mihin viimeksi jäivät.

Kun ohjaaja kysyy: ”Mitä isoja vastuita kannoit tai jouduit kantamaan lapsena?” Yleisöstä nousi tarinoita ja kerrallaan viisi näyttelijää esitti tarinan. Toiset viisi näyttelijää istui tuoleilla katsomon eturivissä. Tarinan vaihtuessa myös ohjaaja ja näyttelijäporukka vaihtuvat.

Lapsuuden teemassa aika kului mielestäni nopeasti. Näyttelijöistä löytyi hyvää energiaa, tahtoa esiintyä, rohkeutta ja äänenkäyttö oli hyvää. Lopuksi ohjaaja pyysi kaikkia tarinankertojia nostamaan kätensä ylös. Sen jälkeen yksi näyttelijä kerrallaan kertoo, minkä tarinan on kuullut ja muut liittyvät häneen.

22.4.2017


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Workshop: Deep stories from deep practice

Rakennus löytyi helposti. Henkilö kiinnitti juuri lappua oveen. Olen huomannut, että kun löydän perille helposti se antaa tunteen siitä, että olen tervetullut. Joku on nähnyt vaivaa ja ajatellut, että tulijat löytäisivät perille. Se viritti minut heti oikealle tasolle. Ja se toi myös turvallisuuden tunteen.

Ohjaajina olivat Amanda B ja Alison F. Aloitimme lämppärit tutustuen ensin tilaan ja sitten toisiimme. Opettelimme laulamaan lauluja ja laulaessamme yhdessä tunsin yhteenkuuluvaisuutta. ”Listen to your heart, listen to your heart, let love gaith you, let love gaith you.”

Muutamien harjoitusten jälkeen minulla oli lämmin olo ja suorastaan hikoilin. Paikalla olevat ihmiset alkoivat tuntua tutuille.  Aloimme kuunnella toistemme tarinoita ja esittämään niitä. Olin liikuttunut siitä luottamuksesta, jolla ihmiset kertoivat tarinoita. Tarinoita oli mm. väkivallan kohtaamisesta ja rakkauden monista puolista. Ensin ajattelin, että ne tarinat väkivallasta olivat vain ulkomaalaisille ihmiselle tapahtuneita asioita, mutta nyt ajattelen, että kerrottuja asioita voi tapahtua missä päin maailmaa tahansa.

Kuulemistani tarinoista nousi erilaisia tunteita. Pyrin olemaan avoin ja kuuntelin sisintäni. Sydän tuntee oikein. Vuorotellen vapaaehtoisesti näyttelijät vaihtuivat tarinoissa. Olin vuorollani lavalla näyttelemässä tarinaa muiden kanssa niin kuin sen kuulimme. Keskittyminen – oli vain tämä tarina ja tämä hetki. Taian omainen henki vei esitystä eteenpäin nostaen esiin tarinan monet puolet.

Sydämellinen kiitos ohjaajille lämppäreissä luomastanne ”tarinateatterin hengestä”. Tunsin olevani tervetullut sellaisena kuin olen.

22.4.2017

Workshop : HOW TO USE DANCE OR MOVEMENT IN PLAYBACK

Tämän valitsin, koska minulla on useimmiten tapana turhaankin selvittää, mitä esitän.  Toivon oppivani luottamaan enemmän esittämiseeni.  Ja kuten etukäteen ajattelin pystyin hyvin rentoutumaan harjoitusten aikana keskittyen kulloinkin annettuun tehtävään musiikin soidessa. Emme puhuneet lauseita vaan ilmaistiin eri asioita liikkeellä, eleillä tai äännellen jotain. Nyt meillä oli kaikilla yhteinen kieli – elekieli.

Soittajana oli kitaristi. Hänen tehtävä oli soittaa musiikkia, joka tuki ja inspiroi esitystä. Esittämässä olivat vaihtuvat neljä näyttelijää workshoppiin osallistujista. Ohjaaja puhui englantia.

Ohjaaja pyysi tavallisia tarinoita esim. Mitä tapahtui tänään? Katsojana oli yllättävän helppoa seurata kerrotun tarinan esityksen kulkua ilman sanoja. Ajoittain siitä tuli suorastaan hupia. Joka tarinan esitykseen perehdyttiin ohjaajan toimesta. Ohjaaja keskusteli tarinankertojan, näyttelijöiden ja kitaristin kanssa kustakin esityksestä.

Omalla esiintymisvuorollani toimin kuten oman ryhmän harkoissa Suomessa. Ei aavistustakaan, mitä teen, kun otan ensimmäisen askeleen. Jotain vaan tapahtuu mielessäni tarinan kuultuani ja suorastaan nautin liikkumisesta ja tekemisestä muiden kanssa kitaristin soittaessa taustalla.. Kun ohjaaja kysyi: ”Miltä tuntui niin esittää näin ilman lauseita?” Vastasin: ”Oli helppo olla täällä muiden kanssa ja esittää, kun vain ensin rohkaistuin tulemaan tänne eteen.”

22.4.2017  

Esitys: PLAYBACK PSY

Odotin päästyä illan esitykseen. Kovaääninen puheen pulina oli käytävässä. Olin tuolloin jo aika väsynyt. Kolme tarinateatteripäivää oli jo takana. Teki mieli palata hotelliin lepäämään. Teatterisalin ovet avattiin ja astuin teatterisaliin. Pulina on vielä kovempi teatteritilassa kuin käytävässä. Lisäksi joku otti jatkuvasti kuvia salamavalo päällä. Salamavalon välähdykset sattuvat ikävästi väsyneisiin silmiini. Esitys on myöhässä 15 min. Katsomo alkaa olla täysi. Vieressäni istuva henkilö antaa ystävällisesti minulle tyynyn takamuksen alle ja näin paremmin lavalle.

Muusikkoa ei ollut ja kuka tahansa näyttelijöistä näytti ottavan välillä muusikon paikan. Kaikissa esityksissä ei ollut musiikkia lainkaan. Tulkkia ei ollut, koska ohjaaja puhui useampaa kieltä.

Alussa näyttelijät ja ohjaaja kertoivat jokainen jotain vuorotellen. He kiinnittävät tuomansa paperin seinälle, jossa käsittääkseni oli tiivistettynä heidän kertomansa asia. Näyttelijät asettuvat paikoilleen tuoleille ja ohjaaja aloitti. Tarinoissa pohdittiin mm. Brexit aiheuttamaan tilannetta yksilön kannalta, muurien rakentamista ja ikääntymistä. Tarinat esitettiin erilaisilla tekniikoilla. Näyttelijöiden taidokasta tarinateatterin esittämistä seurasin lumoutuneena. Tämä porukka sai impulssien ottamisen toiselta näyttämään helpolle. Katsojana nautin suunnattomasti nähdessäni mille tasolle tarinat voi ”lentää”, kun näin toimitaan.

23.4.2017

Closing Ceremony

Kaikkia pyydettiin tulemaan kannettavan tietokoneen luokse. Yllätys oli minulle, että näimme ja kuulimme Australiasta tarinateatteriporukkaa kannettavan tietokoneen näytöllä Skypen kautta (Australasian Playback Theatre Gatering, 21.-24.4.2017 in Hobart, Tasmania). Kuulimme terveiset Australiasta ja he lauloivat yhteislaulun meille. Vuorostamme tervehdimme heitä yhteislaululla.

Seuraavaksi oli tarinateatteriesitys. Ohjaaja oli sveitsiläinen nainen. Puhekielenä oli englanti. Lavalla oli kahdeksan näyttelijää eri maista, joista yksi on suomalainen Laura N.  Musiikkia soitti neljä henkilöä.

Mitä kuului ihmisille nyt? Mitä täällä on tapahtunut näiden päivien aikana? Kuulumiset ja tarinat alkoivat elää lavalla näyttelijöiden kanssa. Sama tarina voi viedä kuulijan erilaisten asioiden äärelle ja se on tosi kiinnostavaa. Jossain vaiheessa ohjaaja pyysi keskustelemaan vierustoverin kanssa ja niin sai jokainen hetkeksi osallistua keskusteluun. Tarinoihin peilautui olemassa oleva maailmantilanne tällä hetkellä. Tämän porukan sisältä kumpuaa halu rakentaa rauhaa maailmaan.  Esityksen jälkeen jäin miettimään, miten ohjaaja onnistui antamaan mielikuvan, että ohjaaminen on helppoa?

Lopuksi kaikki paikalla olijat pääsivät yhteiseen valokuvaan. Kiitoksia annettiin tilaisuuksien järjestelyistä vastaajille, ryhmien vetäjille, ohjaajille ja monille muille ansioituneille. Julkaistiin myös tulevat tarinateatteri tapaamiset: European Playback Theatre Gathering (EPTG) 2020 Bulgariassa Sofiassa ja International Playback Theatre Network (IPTN) Intiassa 2019.

Tarinateatterimatkalla tapasin monia ihmisiä, joita en todennäköisesti olisi koskaan muuten tavannut. Tutustuin myös Budapestin kaupunkiin siirtymien kautta, kun tapahtumat olivat eripuolilla kaupunkia. Otin mukaani täältä saadut kokemukset ja hyvillä mielin palaan kotiin.

Päivi Noppee

Turun Aurajoen tarinateatteriryhmän näyttelijä

Tarinateatterimuusikko äänidramaturgina

Lapsuuden kehtolaulun ensimmäiset sävelet ja kertoja liikuttuu…
Ohjaajan hienovarainen kädenliike ja musiikki vaimenee, näyttelijät jäävät vähitellen stillkuvaan…
Pillin vihellys ja näyttelijät vaihtavat näyttämöllä idyllisen mummolan iljettävään liikuntatuntiin lukiossa…
Äänimaisema, joka vie koko salin ihmiskunnan leiritulille tai tulevaisuuteen…

Tarinateatterissa muusikko ei ole pelkästään äänten tai musiikin tuottaja. Hän on dramaturgi.
Muusikko on ainoa koko ensemblessa, joka voi tarkkailla ja aistia kaikkia muita esitykseen osallistuvia ihmisiä: kertojaa, yleisöä, ohjaajaa ja näyttelijöitä – joskus myös toisia muusikoita – kokonaisuutta.
Muusikolla on erityisasema ja mahdollisuus muokata näyttämötilannetta tarinan, rytmin ja draaman kannalta olennaiseen suuntaan.

Kertojan ja yleisön seuraaminen

Muusikolla on parhaat mahdollisuudet reagoida kertojan ja yleisön impulsseihin. Hän voi seurata ja aistia niitä. Näyttelijöille se on haastavampaa tai mahdotonta. Koko ensemble kuulee kyllä kertojan tarinan ja saa toivottavsti kiinni ytimestä: mistä tämä tarina kertoo.
Muusikolla on mahdollisuus tarjota kertojan tarinaa tukeva äänimaisema, tunnelma, usein ensimmäisenä. Lisäksi äänentuottajana hän voi vaikuttaa kertojan ja yleisön tunnelmaan joka käänteessä. Hänellä on myös avainasema suhteessa sekä katsomoon että näyttämölle yhteislaulujen aloittajana tai yleisrytmitysten yllyttäjänä.

Ohjaajan ja muusikon silmäpeli

Muusikolla – toisin kuin näyttelijöillä – on mahdollisuus luoda katsekontakti myös ohjaajaan ja/tai seurata hänen reaktioitaan. Ohjaaja voi ohjata muusikkoa kesken kohtauksen katseillaan, eleillään, kehonkielellään, kun kahdenkeskinen yhteys on auki. Ohjaaja voi olla muusikon ja ensemblen ”volumenappula”, jos äänet ovat liian lujia tai hiljaisia. Hän on usein yleisön lähellä tai seassa korvineen muusikon ja näyttelijöiden esiintyessä näyttämöakustiikassa.
Ohjaajan ja muusikon yhteistyön rakentaminen on varmasti palkitsevaa esitysten ja harjoitusten kannalta. Kannattaa miettiä miten yhteyttä ja luottamusta ja sitä kautta dramaturgian laatua voi kehittää.

Näyttelijöiden suuntaaminen ja tukeminen

Muusikolla on mahdollisuus ottaa näyttämötilanteessa dramaturgin ohjat suhteessa näyttelijöihin esimerkiksi tempon, dynamiikkavaihteluiden tai leikkausten avulla. Hän voi vaihtaa hitaasta rytmistä nopeaan, kajauttaa huudon, hypätä näyttämölle – mahdollisuuksia ja impulsseja riittää.
Äänidramaturgina hän voi myös tukea, kompata näyttelijöitä, säestää heitä, laulaa mukana ja vahvistaa tai vaimentaa näyttelijöiden luomaa tilannetta tai tunnelmaa. Tottakai hän myös reagoi näyttelijöiden tarjoamiin impulsseihin!
Näyttelijän ja muusikon roolien tilanneyhteydestä syntyy se kokonaisuus, jonka kertoja ja yleisö saavat koettavaksi. Yhteyden hiominen vaatii harjoittelua. Me kuulemme toivottavasti kertojan lisäksi myös toisiamme.

Tämä muusikon dramaturgiroolin aukikirjoittaminen herätti minussa lisäteemoja muusikkoudesta tarinateatterissa. Rytmitän ajatuksia ja näppäilen niitä ulos tällä foorumilla. Kuuntelemisiin!

Markku Jäppinen
Tarinateatterimuusikko/näyttelijä, ohjaaja, fasilitaattori / Teleskooppi
Muusikkona tai vierailijana vuodesta 2002 mm. ryhmissä Storia, Virtaa, LoveStoori, Big Men, Kapriisi ja Foxtrott

Jk. Miksi teksti alkaa neljällä ääniesimerkillä, vaikka yhteyksiä esitellään vain kolme? Äänillä ja musiikilla voidaan puhutella alitajuntaa ja herätellä tarinateatterin neljättä tasoa: yleisinhimillistä, yhteistä, arkkityyppistä.

LUPA MOKATA?

”Anteeksi, mutta voisinko piirtää muotokuvasi?”

Esitän kysymykseni Oulun torilla tuntemattomalle ohikulkijalle, kesällä 2009. Saan myöntävän vastauksen. Avaan maalaustelineen vaivoin ja kiinnitän siihen käsilaukusta kaivelemani kopiokoneen tulostuspaperin. En osaa piirtää. Tulevan muotokuvani kohde asettautuu mieleiseensä asentoon, valitsee parhaimman ilmeensä ja katselee hievahtamatta kohti. On tosissaan ja odottaa. Minua sen sijaan hävettää ja pelottaa. Vedän kuitenkin ensimmäisen viivan.

Edellä kuvaamani tilanne on yksi tärkeimmistä, kauheimmista, mutta myös innoittavimmista kokemuksistani opiskellessani tarinateatteriohjaajaksi. Saamani etätehtävä oli keksiä tapa, millä harjoitella heittäytymistä ja uskallusta mukavuusalueeni ulkorajalla. Ja minä onneton keksin kannaltani kaikkein kamalimman tavan laittaa Liisaa likoon.

Tarinateatterissa toritilannetta muistuttava tunnelma muistuu usein mieleeni. Tarinankertoja asettautuu katsomaan ja odottaa, mitä näyttämöltä saa. Ja se ensimmäinen askel vain uskalluksella otetaan.

Heittäytymiseen liittyy tuttu slogan: ’Moka on lahja’. Mutta miten osata suhtautua mokaan? Itselleni aihe ei ole helppo. Hassutellessa kyllä, tosipaikan tullen ei. Tunnistan usein itsessäni täydellisyyden tavoittelijan tarinateatteria tehdessäni. Mahtuuko moka mukaan?

Tarinateatterissa uskalletaan suuria ja sen parissa harjoitellaan heittäytymistä, oivaltamista ja ymmärtämistä tosissaan. Voiko siis olla leikillään tosissaan tai tosissaan leikillään?

Mokalupa vapauttaa tilaa spontaanisuudelle, luovuudelle ja inhimillisyydelle. Se on armollista ja hyväksyvää. Saa luvan oppia erehdyksen kautta, eikä virheitä tarvitse pelätä. Heittäytymiskynnys madaltuu. Uskallus ja kekseliäisyys kasvavat. Se on myös hulvatonta ja hauskaa. Juuri mokaaminen ja kunnon tunarointi kirvoittavat parhaimmat naurut sallivassa ilmapiirissä. Tätä hersyvää henkeä tunnistan tarinateatterin piirissä ilahduttavan paljon ja enimmäkseen. Siksi sen parissa virkistyy. Siihen myös itse aikoinani koukutuin.

Tunnistan myös toisenlaista.

Esimerkiksi esiintymistilanteissa toisenlaisuus näyttäytyy tarinateatterin tärkeimpään tehtävään, tarinan kunnioittamiseen, vastuullisesti pyrkiessä.  Se esiintyy jo kuunnellessa, ja etenkin silloin, kun kertoja on asettautunut katsomaan ja kuullaan taikasana: ”Katsotaan”.

Tilanteessa, jossa tarinankertoja on juuri jakanut luottavaisesti palan elämästään, syntyy vilpitön ja vastuuntuntoinen halu kannatella ja onnistua tarinan takaisin palauttamisessa draaman keinoin. Silloin jokainen haluaa tehdä parhaansa omassa roolissaan niin ohjaajana, muusikkona kuin näyttelijänä, jotta erityisesti tarinan kertojalle, mutta myös koko läsnä olevalle yhteisölle, mahdollistuisi ainutkertainen, sekä kuulluksi tulemisen, että myös oivallusten syntymisen mahdollistava kokemus.  Taidokkaasti ja esteettisesti esitettynä, tietenkin. Mokaamista ja tarinan ytimen missaamista vältellään kaikin keinoin.

Tästä on siis tavallaan leikki kaukana ja ehkä pitääkin olla.

Aina ei kuitenkaan onnistuta. Toisinaan, vaikka parhaansa yrittäisi, tulee tilanteita, jossa tarinaa ei kuulla oikein, ehkä kertojan kokemus ohitetaan ja joku saa haavan. Kuka kannattelisi silloin, niin itsensä avannutta kertojaa, kuin parhaansa yrittänyttä mokaajaa?

Jos tilanteeseen olisi mahdollista palata, toivoisin, että sallivuus, hyväksyminen ja aito välittäminen onnistuttaisiin viestittämään niin selkeinä, että annettu ja saatu palaute toimisivat edistävänä ja eheyttävinä väylinä kohti syvempää kohtaamista. Mokasta huolimatta. Ja juuri sen vuoksi. Lahjaksi toinen toisillemme. Jostakin syystä en haluaisi uskoa sanoilla sivaltamisen tai rajun kritiikin tuottavan samaa tulosta. En välttämättä silloinkaan, jos sivaltaa itse itseään, niin kuin tapaan tehdä. Toisaalta en suosisi myöskään painelua villaisella, jos on tarpeen tarkastella.

Koen, että tässä olen ja olemme jatkuvasti uusien haasteiden edessä. Eivätkä ryhmäilmiöt tee asioita yhtään helpommiksi. Niiltä emme mekään ole yhteisönä suojassa, vaikka tarinateatterin taika moninaisuudessaan, sekä ryhmäprosessina, että esiintyessä, olisi meille avautunut. Ei sittenkään, vaikka olisimme jo kokemuksen kautta vakuuttuneita siitä, kuinka tarinateatteri lumoaa ja lähentää, synnyttää syvää ymmärrystä, edistää yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutusta, sekä saa liittymään. Silti olemme haavoittavaisia ja haavoittuvaisia.

Tämä kaikki tekee tarinateatterista erityisen haastavan lajin myös itselleni ohjaajan roolissa. Tunnustaudun  varsin vaativaksi ja kriittiseksi ohjaajaksi, mutta toki myös helposti inspiroituvaksi kokeilijaksi.  Tuttua on sekä onnistumisen ilo, että karvas kirvely epäonnistuessa. Miten siis valmistautua? Miten taiteilla sallivuuden ja kriittisyyden rajapinnoilla ja edistää oppimista ja oppimisen iloa?

Lisäoppia ei kai ole koskaan liikaa ja valmiiksi ei tulla. Palautteen antamisesta paljon puhutaan. Itse taitaisin tarvita taitoa myös palautteen ottajana. Voisimmeko lisätäydennyskouluttaa tässäkin tietoisesti toinen toisiamme aina kohdatessamme? Toisinaan nauraa hyväntahtoisesti ja sallivasti mokille isoissakin puitteissa ja joskus taas opetella antamaan lämmöllä ja kaikella rakkaudella rakentavaa palautetta. Tai uskaltautua kuulemaan palautetta palautteen annostamme ja oppia siitä.

Ehkä se olisi mahdollista silloin, kun meillä kaikilla olisi mokalupa – näin meidän kesken. Antaisimme tietoisesti toisillemme luvan mokailla, että oppisimme olemaan jatkossa, asiasta riippuen, liikaa mokailematta. Unohtamatta rakastaa tarinan ydintä ja kertojaa. Olen tosin täysin varma, että tätä jo tapahtuu. Jos ei tarinateatterissa, niin missä?

Oululaisella torilla, vuonna 2009, yhä useampi haluaa kuvansa piirrettävän. Maahanmuuttajanuoret hakevat kaverinsakin, jotta hekin saisivat omansa. Rantaremmi kaljapulloineen haluaa, että ikuistan heistä kaverikuvan. Asettuvat kädet toistensa olkapäille ja katsovat hiiskumatta horisonttiin. Ovat tosissaan ja haluavat tulla nähdyiksi ja kuvatuiksi oikein. Niinhän me kaikki. Siinä hetkessä teen kaikkeni, etten mokaisi.

Aurinkoista kevättä!

Lämmöllä,

Liisa Vilppola

Ohjaaja tarinateatteriryhmässä Tähellinen Tovi, Oulu

 

HUOMIOITA JA HAVAINTOJA TARINATEATTERISTA JA SEN VAIKUTUKSISTA AMMATTINÄYTTELIJÄN TYÖSSÄ JA TAITEESSA

Minna Hokkanen,
Yliopistonlehtori, näyttelijäntaide, Näty, COMS (Viestintätieteiden tiedekunta) Tampereen yo
Näyttelijä, Tampereen Työväen Teatteri
Näyttelijä ja ohjaaja, Tampereen Tarinateatteri ja Tarinateatteri Vox

Tutustuin tarinateatteriin ensimmäisen kerran vuonna 1993 Rautalammin kansainvälisessä tarinateatteritapaamisessa. Ensireaktioni oli ärtynyt uteliaisuus tai utelias ärtyneisyys: mitä nämä ihmiset oikein tekevät? Hehän tunkevat ”minun”, ammattilaisen, tontille, tekemään teatteria, jossa kummallisella tavalla yhdistyivät harrastelijamaisuus ja ammattimaisuus, improvisaation vapaus, säännöt, tarkat muodot, leikki ja selvästi myös intohimo tähän outoon lajiin. Seurasin touhua kriittisenä, silti innostuin ja kiinnostuin. Tämä oli teatteria, joka vaikutti minuun toisella tavalla kuin mikään aiemmin kokemani tai kokeilemani teatterin muoto. Seuraavassa kerron henkilökohtaisista havainnoista, vaikutuksista ja kokemuksista, joita tarinateatterilla on minuun näyttelijänä ollut.

Vuonna 1998 minut pyydettiin Tampereen Tarinateatterin jäseneksi. Lähdin mukaan innolla. Jälkeen päin kuulin, että  ammattinäyttelijän mukaan pyytäminen oli herättänyt ryhmässä kysymyksiä ja keskustelua. Totta olikin, että ammattilaisuudestani ei alkuun ollut juuri mitään hyötyä. Kyse oli lähinnä pois oppimisesta, uusien lainalaisuuksien, toimintatapojen ja fokuksien muotoutumisesta. Tärkeää ei ollutkaan se, miten hyvin tai tenhoavasti kulloisestakin roolistani suoriuduin, vaan se, että kertoja ja hänen tarinansa tulivat kuulluksi. Kunnioittaen ja palvellen. Ryhmän, ei yksilön, välittämänä ja tulkitsemana. Pelkään ja jännitän edelleen kertojan rooliin valituksi tulemista, mutta enää en yritä ratkaista kaikkea yksin. Paitsi ehkä joskus…

Huomasin, että tarinateatteri alkoi muutaman vuoden sisällä vaikuttaa myös varsinaiseen työhöni näyttelijänä suuressa laitosteatterissa. Dramaturginen hahmotuskykyni kehittyi. Opin löytämään draamoista ja rooleista ytimet ja fokukset ja niille muodon nopeammin kuin ennen. Suhde näyttämöön, sen osatekijöihin, olosuhteisiin ja kanssanäyttelijöihin parani ja syveni. Jos jokin ei sujunut, aloin etsiä ja löytää vaihtoehtoja ja ratkaisuja jumiutumisen ja syyttelyn sijaan.  Aloin havaita muutakin kuin oman pääni sisäisen hälyn ja vaatimukset. Huomioni alkoi suuntautua teokseen kokonaisuutena, ei vain huoleen siitä, miten itse siinä selviytyisin. Osa tästä oli toki yleistä ammatillista ja taiteellista kehitystä, mutta tarinateatterin tarjoama oivallus näyttelijästä kulloisenkin teoksen/roolin/tarinan/yhteisön palvelijana on kantanut minua pitkään ja kantaa edelleen. Se ei ole teatterin maailmassa mikään uusi ajatus, mutta tarinateatterin myötä se itselleni konkretisoitui ja merkityksellistyi tavalla, jota muussa työssä en ollut aiemmin kokenut. Tai en ollut antanut itseni kokea. Palveleminen on minulle, paradoksaalista kyllä, myös emansipoiva ja voimauttava ajatus. Omat halut, pyrkimykset, huomion ja onnistumisen tarve jäävät taka-alalle. Ne eivät ole kokonaan kadonneet, mutta väistyessään luovat tilaa jollekin isommalle ja tärkeämmälle. Kuuntelemiselle, kohtaamiselle, ymmärrykselle, luovuudelle. Rakkaudelle.

Tarinateatteri avasi silmiäni myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Kohtasin keikoilla ihmisiä ja tarinoita, joita muuten en kohtaisi. Tutuiksi tulivat tarinoiden sosiaaliset, abstraktit, symboliset, joskus myös absurdit tasot. Välillä ne onnistuttiin tuomaan näyttämölle, välillä ei. Epäonnistumisen ja jotenkin ”vajaaksi”  jäämisen kokemuksia tuli monta kertaa, niitä oppi sietämään ja vähän analysoimaankin.

Kaiken hyvän ohella huomasin toisaalta tarinateatterinäyttelijänä myös manerisoituvani nopeasti. Syntyi ”patenttirakaisuja” ja lokeroivaa, laatikkomaista, stereotyyppistä näyttelemistä. Tuo rooli tehdään noin, tämä näin, tämmöiseen tarinaan sopii aina tuommoinen ratkaisu tai rytmi. Tämän kanssa kamppailen edelleenkin, mutta ajattelen, että riittää, kun olen asian kanssa ns. hereillä. Ja muistan pyytää välillä palautetta. Armon ja riittävyyden, ”adekvaatin” käsitteet, jotka mielessäni myös liittyvät tarinateatterin tekemiseen, ovat auttaneet ja rauhoittaneet levotonta näyttelijänsieluani.

Turhautumisen, pettymysten ja kyllästymisen hetkiäkin on matkalle mahtunut. Joskus olen harkinnut lopettavani koko touhun ja jatkanut silti. Ja nyt huomaan kuitenkin kirjoittavani aiheesta suurilla sanoilla, tunteella ja innolla. Edelleen. Takana on melkein 20 vuotta tarinateatteritreenejä, opiskelua, ohjaamista ja kouluttamista. Miksi? Siksi, että tarinateatteri on, kuten ystävä ja kollega Tiina Syrjä toteaa ”rakkausteatteria.”

P.S. WINKWINK: Teatteri&Tanssi-lehden numerossa 8/2016 on Tiina Syrjän kirjoittama artikkeli siitä, miten tarinateatteria käytetään näyttelijänkoulutuksessa Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa, eli Nätyllä.

Kuuntelemisesta

Kun aloitin tarinateatterin tekemisen joskus 1990-luvun loppupuolella, olin viehättynyt tarinateatterissa tapahtuvasta kuuntelemisesta. Taisin ohjata jossakin tarinateatteritapaamisessa työpajankin teemalla Kuuntelen, kuulen, kuuluuko? Kokemus kuulluksi tulemisesta on ollut mullistava elämys: Minun maailmani on tajuttavissa! Minun tarinani on arvokas! Joskus kuunteleminen on yllättänyt, kun näyttelijät ovatkin tavoittaneet isomman tai syvemmän ulottuvuuden kertomastani. Monille se tarkoittaa tarinateatterin taikaa. Kyseessä on kuitenkin taito, jota voi treenata ja kehittää.

On syytä erottaa kuuleminen ja kuunteleminen. Kuuleminen yksinkertaisimmillaan on fyysistä kuuloaistin kautta tapahtuvaa ääniaaltojen havaitsemista. Kuuleminen ei vielä tarkoita, että olisin tavoittanut, saati ymmärtänyt kerrotun. Siksi kuunteleminen on enemmän. Se on asettumista kertojan kanssa tähän hetkeen tämän nimenomaisen tarinan äärelle. Se on oman mielen ja kehon avaamista toiseudelle. Se on suostumista palvelustehtävään. Se on itsessä tapahtuvien impulssien kuuntelemista: Miten minun mieleni ja kehoni resonoivat kerrottua ja miten voin päästää ne näkymään? Se on kykyä havaita kerrotun merkityksiä: Mitä sanojen takana on? Mitä rivien välissä sanotaan? Millaiseen isompaan kuvaan tai maailmaan kerrottu asettuu? Se on myötätuntoista ja kunnioittavaa läsnäoloa toisen maailmaa kohti.

Tarinateatterissa kuuntelemista tapahtuu monilla tasoilla: ohjaajan ja kertojan/yleisön välillä, ohjaajan ja näyttelijöiden välillä, näyttelijöiden välillä sekä näyttelijöiden ja  kertojan/yleisön välillä.  Jotta tämä monitasoinen kuunteleminen olisi mahdollista, tarvitaan rauhallista, valpasta ja selkeää läsnäoloa. Läsnäolo puolestaan on keskittymistä ja eräänlaista kerrotun maailman itseen ottamista. Näytellessään takaisin (vrt.playback) tarinateatterin tekijä fyysistää ja näyttämöllistää kuulemansa.

Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, jossa näyttelijä antautuu kerrotun vietäväksi.Tämä edellyttää vapaata mieltä, joka voi hetkessä liikkua ajassa ja paikassa, mutta myös sisällöissä. Intuitio on se, joka usein asettuu tässä kohtaa tarinateatterin tekijän avuksi. Intuitio on tietoa, joka tulee kokemuksen, eläytymisen tai läsnäolon kautta. Intuitio edellyttää herkistymistä ja rohkeutta. Intuitio on usein tarinateatterinäyttämöllä liikkuvien impulssien havaitsemista, niihin tarttumista ja niiden näkyväksi tekemistä.

Parhaimmillaan tarinateatteri tekee kuuntelemisesta taidetta. Koska se on vaikeaa, tarinateatterin tekijän  on hiottava tätä taitoa nöyrästi ja pieteetillä. Olen ollut harjoituksissa, jossa samaa tarinaa on tehty useita kertoja pyrkimyksenä löytää kerrotun keskeisin ydin. Silloin keskeistä on se, että tarinateatterin tekijä kuuntelee sydämellään kertojaa. Tärkeää on siis asenne. Hyvällä kuuntelijalla on aina paljon lämpöä ja toivoa kohdatessaan erilaisia tarinoita ja tarinankertojia.

Kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita asioiden ratkaisemista. Tarinateatteri ei ole ongelmanratkaisuun tähtäävää draamaa. Se on oma lajinsa. Tarinoita voidaan kuitenkin kuunnella monella eri tavalla. Silloin kysytään: Millaisiin tulkinnallisiin kehyksiin asetan kerrotun tarinan? Tulkinta kertoo  myös tarinateatterin tekijän omasta maailmasta. Kuuntelija tuo tilanteeseen oman eletyn elämänsä ja näkemyksensä. Joskus ne saattavat sumentaa tarinan ymmärtämistä, joskus jopa estää kokonaan jonkin teeman ymmärtävää kuuntelemista. Tarinateatterin tekijä on ihminen. Kertoja on ihminen. Kun näiden ihmisyyksien leikkauspisteessä tapahtuu aitoa ja hyväksyvää kohtaamista, silloin kuunteleminen on eettisesti ja inhimillisesti oikeaa.

Maailma tarvitsee niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat ja lahjoittavat kerrotut tarinat takaisin kertojilleen merkityksellisinä, tärkeinä ja kunnioitettuna.

Tätä universaalia tarvetta varten tarinateatteri on olemassa.

Kimmo Kovanen

Tarinateatteri, arjen taidetta

Ymmärrystä etsimässä

Etsin jatkuvasti keinoja, mitkä auttavat minua selkiyttämään sekavaa arkeani. Näissä keinoissa joissakin itse tuotan jotakin uutta, toisissa olen vastaanottaja. Ainutlaatuinen Minä on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, halusin sitä tai en. Sepä tässä onkin ikävää tai ihanaa. Itse en ole päättänyt syntyä tänne, mutta kun täällä olen, en voi täydellisesti eristäytyä mistään. Minun on tultava toimeen ilmaston, maan, kivien, kasvien ja eläinten kanssa. Minun on tultava toimeen myös lajitovereitteni ihmisten kanssa. Sitä paremmin tulen toimeen ympäristöni kanssa, mitä paremmin sitä tunnen. Oivan keinon tutustua omaan käyttäytymiseen suhteessa toisiin

Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa puhutaan automaattiohjauksesta. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmisen koko entinen historia automatisoi hänen käyttäytymistään. Oiva keino tutustua omaan käyttäytymiseen muiden seurassa on tarinateatteri. Kun tuon näyttämölle oman kertomukseni tai esitän muiden kertomuksia näyttelijänä, ymmärrys ihmisestä ja ihmisenä olemisesta lisääntyy. Tämän ymmärryksen myötä voin tehdä itsenäisempiä oman käyttäytymisen valintoja.

Arjen taidetta

Kun tarinateatteria ajatellaan yhtenä esittävän taiteen muotona, on se hyvä. Esitys ei ole koskaan valmis ja täydellinen. Se on näyttelijöiden, muusikon ja yleisön yhteinen epätäydellinen taideteos, josta jää ajatus muutoksen mahdollisuudesta. Juuri sen takia, että se ei koskaan ole valmis. Olen sitä mieltä, että kaikki havaitsemamme olemassa oleva on taidetta. Tarvitsen liikkeessä pysyäkseni tarinateatterin tapaisia toiminnallisen taiteen muotoja. Tarinateatterin tapahtumat on helposti siirrettävissä arkeen. Taide, joka on lukittu tiettyyn muottiin, ei auta minua tekemään arjesta taidetta. Olen silloin kulttuurin kuluttaja en luoja.

Jähmetyn helposti tunteita nostattavissa tilanteissa. Tähän löytyy juuret omasta varhaislapsuuteni historiasta. Tämä on minulla jatkuvan ihmettelyn paikka ja siinä minulla on tutkimustyötä loppuelämäkseni. Tässä tutkimustyössä tarinateatterista on tullut keino selkiyttää sekavaa arkeani. Arjestani tulee taidetta ja minä olen sen luoja, en kuluttaja.

Liisa Aro
Savonlinnan Tarinaiset-tarinatetteriryhmän näyttelijä

BIG BÄNGIN JÄLKIKIRJOITUS  

MONIMUOTOISUUDEN  VOIMAA

Se tuli ja meni. Se pamahti ja tulitti uusia näkökulmia, monenlaisia lähestymistapoja ja erilaisia tyylejä. Se vei mennessään viimeisenkin ajatuksen siitä, että olisi yksi ja ainoa oikea tapa tehdä tarinateatteria. Minua tuo monimuotoisuus riemastutti, voimautti ja hetkittäin pelotti. Se herätteli miettimään, miten monin tavoin tarinoita ja yleisöä voi lähestyä. Se synnytti visioita siitä, mihin suuntaan tai millä työtavoilla tahtoisin omaa tarinateatterityötäni kehittää. Pelottavaa tai haastavaa on kysymys siitä, yllänkö siihen, mikä minusta oli hienoa. Onko minusta unelmieni kasvattajaksi vai onko se jo seuraavan sukupolven tehtävä.

Kokonaisuudessa tavoiteltiin suuria, olihan teemammekin Big Bäng.  Tarjolla oli kansainvälisyyttä, yhteiskunnallisten muutosten ja jopa koko maailman syntytarinan peilaamista. Tavoittelimme myös taiteellisen lähestymistavan painottamista ja tapahtuma varmasti onnistui monin tavoin juuri tässä tavoitteessaan. Kansainvälisyys virkisti ja kiinnostus taiteellisuuden kokemiseen ja tutkimiseen oli vahvasti esillä. Kuten odottaa sopii, taide ei ole koskaan yksiselitteistä.

Mielipiteet sinkoilivat hetkittäin voimakkainakin siitä, mistä kukin piti ja mitä tarinateatterin itse kunkin mielestä pitäisi olla.  Arviointia ja ehkä kilpailuakin oli siitä, kuka on suurin ja kaunein, taitavin, taiteellisin ja koskettavin.  Siinä onkin meille tärkeä haaste tulevaan. Miten me kohtaamme jo tarinateatterin alkuvuosina eräässä talviseminaarissa Katariina Ylärautio- Vaittisen ja Tarja Laaksosen lanseeraaman teeman kateus, kilpailu ja kritiikki tarinateatterissa ja tarinateatteriyhteisössä.

KATEUTTA VAI ILOA TOISTEN OSAAMISESTA

Kateus on ovela ilmiö. Yleensähän se ilmenee siten, ettei oikein osaa iloita toisen osaamisesta tai onnistumisesta. Parasta siinä on se, että sen kautta saa tietää lisää siitä, mitä itse arvostaa, tarvitsee ja voi tavoitella. Pahimmillaan se voi johtaa itsen mitätöimiseen, lamaannukseen tai toisen alitajuiseen tai suoraan vahingoittamiseen pienin tai suuremminkin teoin.

Kuunnellessani Village Playback-ryhmän laulettuja tarinoita, hengitin nautinnollisesti heidän luomaansa kauneuttatai. Samalla joku sisälläni kipristeli, että minä en pysty tuohon enkä ehdi enää harjaantua heidän tasolleen. Päätin kuitenkin nauttia, ihailla ja iloita ja marssia laulutuneille. Jotain musiikin tuomista mahdollisuuksista aion tavoittaa keski-ikäisen lähtökohdista minäkin. Tietysti seuraavaan FoxTrotin harjoituskauteen lanseerataan laulut ja uusiin rekryihin kutsutaan laulavaisia tarinoijia.  Ehkä pääsemme ajan kanssa osaksi sitä, mikä ihastutti.

Kilpailusta puhutaan usein terveenä. Parhaimmillaanhan kilpailu tuuppaa ihmisiä kehittämään omaa työtään kohti kilpailijaksi koettujen toimijoiden toimintatapoja. Pahimmillaan se voi saada muotoja, jotka eivät vie omaa tai yhteistä asiaa eteenpäin ainakaan pitkällä aikavälillä.

Palautetta ja kritiikkiä  voi myös käyttää lyömäaseena tai kannustavana ja tärkeänä kehittämisen voimana. Tuota kehittämisen mahdollisuutta emme mielestäni ole osanneet tarpeeksi hyödyntää. Toivottavasti löydämme sekä yksilöinä että yhteisönä rakentavia tapoja kohdata näitä ilmiöitä. Oma menetelmämme antaa siihen hienoja mahdollisuuksia. Toivottavasti voimme tiedostaa näitä asioita menettämättämme iloa omasta ja toistemme tekemisestä. Voimme  halutessamme löytää yhteisöllistä edelläkävijyyttä hankalien asioiden kohtaamisessa ja sydämestämme kannustaa toistemme olemassaoloa, erilaisuutta, taitavuutta ja menestystä. Yhtä lailla voimme tukea toisiamme silloin, kun on sen aika. Yhteistyö on tietoinen valinta.

Toivottavasti tänä jouluna kukin löytää johtotähtensä oman seimensä luo. Kohtaa sen uuden ja viattoman, jonka syntymä tuo rauhaa ja luo uutta. Ehkä vieraanmaan tietäjät toivat vierailullaan meidän tapaamiseemme sellaista kultaa ja mirhamia, joiden avulla jokainen voi kehittää omaa työtään.

Hyvää joulua ja uudistavaa uutta vuotta kaikille tarinateatterin ystäville!

Päivi Rahmel

Blogi alkakoon!

Heipähei, tarinateatterin ystävät ja muut tänne eksyneet!

Tämä on tarinateatteriblogin ensimmäinen kirjoitus. Tämä ei kuitenkaan ole viimeinen. Tämän blogin on tarkoitus olla elävä, aktiivinen ja saada useita kirjoittajia. Toivomme blogiin useita kiinnostavia näkökulmia tarinateatteriin, kirjoituksia sen eri muodoista, kirjoituksia tarinateatterista eri konteksteissa, kirjoituksia eri-ikäisiltä tarinateatterin tekijöiltä, uusilta ystäviltä ja konkareilta. Tämä on meidän visiomme tarinateatteriverkkoyhdistyksen hallituksessa. Meillä on toive saada ajatuksia jakoon Suomen (ja miksei kansainvälisenkin) monipuoliselta, osaamista täynnä olevalta tarinateatterikentältä, ja sitä kautta viedä koko tarinateatteria Suomessa eteenpäin. Jakaessa opimme – niin jakajina kuin vastaanottajina.

Päätimme hallituksessa jo keväällä, että tarvitsemme Suomen tarinateatteriyhteisöön muutakin yhdistävää kuin yhden yhdistyksen, joka näyttäytyy tarinateatterintekijöiden arjessa vaihtelevissa määrin. Hallituksemme pääasiallinen tehtävä on järjestää tarinateatterin kesätapaamiset, ja huolehtia siitä, että sellainen toteutuisi joka vuosi. Jos kukaan ei ilmoittaudu itse järjestäjäksi, hallitus on järjestänyt tapaamisen itse. Tapaamisen tehtävä taas on tuoda suomalaisia (ja viimeksi monesta muustakin maasta) tarinateatterin tekijöitä sekä uusia tuttavuuksia yhteen nauttimaan, oppimaan ja jakamaan tästä meille niin rakkaasta muodosta. Se kuitenkin on vain kerran vuodessa, ja siihen pääsee, jos aikataulut, budjetti, jne. sopivat. Jotain muutakin olisi hyvä olla, että muistamme, että muitakin tarinateatterin tekijöitä on. Ja että se on hyvä asia.

Itse tein neljä vuotta tarinateatteria ennen kuin uskaltauduin ensimmäiseen tapaamiseen. Tarinateatterista olin löytänyt suurimman intohimoni. Olin itkenyt, nauranut, saanut olla osa sellaisia tarinoita, joita en ikinä olisi kuullut, ellen olisi ollut tarinateatteriryhmässä. Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa Actsin treeneihin. Olimme riidelleet aamulla vaimoni kanssa, ja olin melko tunteellisessa tilassa treenien alkaessa. Sitten tuli alkurinki. Ihmiset kertoivat elämästään sellaisella avoimuudella, jota nuori mies ei ollut kohdannut kuin syvissä ystävyyssuhteissa. Kun itse aloin puhua, aloin itkeä jo kolmannen sanan kohdalla. Hävetti. Katsoin ryhmää, ja näin vain lempeitä, ymmärtäviä katseita. Häpeä helpotti ja pystyin puhumaan. Jo ennen ensimmäistäkään tekniikkaa ymmärsin, että tätä minä haluan: elämän ja ihmisen hyväksymistä ja ymmärtämistä. Sen jälkeen tarinateatteri on täyttänyt elämäni monella saralla, ja olen siitä kiitollinen.

En tiennyt, mitä odottaa, kun menin ensimmäiseen tapaamiseen yksin. Toki tiesin tai tunsin sieltä pari henkilöä. Sellainen kaveri, jonka kanssa vetäytyä nurkan taakse hämmästelemään ja pohtimaan tapahtumaa sekä ihmeellisiä ihmisiä tai erityistä ilmapiiriä, puuttui. Se oli todella hyvä. Tutustuin valtavasti ihmisiin, ystävystyin, ja koin olevani tervetullut seuraan kuin seuraan. Toivottavasti seurueet, joihin liittyin, kokivat myös niin. Jotenkin eksyin jo siinä tapaamisessä verkon hallitukseen. Ensimmäisen kauden hengailin, toisena päivittelin nettisivuja ja kesästä 2015 eteenpäin olen ollut puheenjohtaja. Olen saanut työskennellä upeiden ihmisten kanssa ja saan edelleen.

Omat neljä vuottani ilman mitään sen suurempaa kontaktia Suomen tarinateatteriyhteisöön ei ole mitenkään harvinainen tarina. Monilla näitä vuosia on enemmän, ja useat tekevät tarinateatteria lähinnä omassa ryhmässään – eikä siinäkään ole mitään vikaa. Tarvitsemme kuitenkin jotain, mikä yhdistää, jotain, mitä olisi ehkä helpompi lähestyä kuin kolmipäiväistä tapahtumaa jossainpäin Suomea. Jotain ehkä kevyempää?

Joten nyt meillä on Blogi. Tuleeko tästä jotain, mikä tekee yhteisöstä vielä helpommin lähestyttävän? Tuleeko tästä jotain, mikä saattaa ihmisiä tarinateatterin pariin? Tuleeko tästä todellinen keskusteluväylä tarinateatterin tekijöille, jossa voi vaihtaa ajatuksia rakentavasti? Sinä voit vaikuttaa siihen.

Katsotaan.

Melko talvisin terveisin,
Jori Pitkänen
Tarinateatteriverkkoyhdistyksen puheenjohtaja